tiistai 7. syyskuuta 2010

Matka kuvien taakse



Kun aurinko laskee, mies vie pienet aittaan nukkumaan ja minä jään yksin saunatupaan - alkaa minun oma aikani. Siivoan päivän jäljet, lakaisen lattia ja sitten avaan kirjan.

Mies ja iso poika katsovat aitassa Selviytyjiä tai illan elokuvaa ja minä matkaan jonnekin kaukaisuuteen.

Tunsin kerran nuoren naisen, joka oli viettänyt lapsuutensa ensimmäiset vuodet maassa, jonka nimi on Afganistan. Hänen takapihallaan kasvoi viinirypäleitä, joita pieni tyttö rakasti niin paljon, että hänen äitinsä oli pakastanut niitä tytölle runsain määrin myös talvea varten. Sitten tuli Taleban ja kaikki muuttui.

Tuo nuori nainen mielessäni palaan aina hetkittäin itsekin Afganistaniin, maahan, jossa oikeasti en ole koskaan käynyt. Tällä kertaa matkaoppaanani oli italialainen kirjailija Francesca Marciano.

Matka kuvien taakse (WSOY 2010) kertoo kahden länsimaalaisen naisen matkasta Afganistaniin tarkoituksenaan tehdä reportaasi nuorten afgaaninaisten polttoitsemurhayrityksistä. 

"On pelottavaa ajatella, että vain yksi reitti tuhannesta johtaa ennalta määrätylle paikalle lentokoneeseen, jolla pääsee kotiin - ja sitä reittiä on seurattava prikulleen ilman poikkeamisia, viivytyksiä tai onnettomuuksia, jos mielii ehtiä mukaan."

Prikulleen, jos mielii ehtiä mukaan. Kaikki eivät ehdi. Yhtäkkiä valokuvaaja Maria Galante huomaa olevansa yksin hyytävässä Kabulin yössä taskussaan vain yksi vaivainen 50 euron seteli.

"Kun rahat ja aseet ovat miesten hallussa ja ympärillä soditaan, niistä osattoman naisen on pienoinen pakko tehdä niin kuin käsketään. Istuin ginitonikki kädessäni ja annoin sen hämmentävän ajatuksen upota tajuntaani."

Asioilla on aina niin monta puolta. Eri näkökulmista tarkasteltunakin keskeinen motiivi on turhan usein raha, se ratkaisee. Onneksi ei kuitenkaan aina.

"Kuvittelin, että katsoin itseäni ylhäältä, avaruudessa kiertävästä satelliitista, ja että suuntauduin maailmankartalla juuri tähän pisteeseen. Mutta kun yritin kuvitella, miten kaukana tämä piha oli saneeratusta Milanon-kaksiostani, kun yritin kuvitella välimatkaa, tuntui uskomattomalta, että asuntoni oli tosiaan olemassa jossain tällä planeetalla."

Suljen kirjan  ja sammutan saunatuvan valot. Minua ympäröi pimeys. Matkaa syysyön läpi aittaan 50 askelta. Jostain kuuluu pyssyn pamahdus. Lintumiehet istuvat passissa iltapimeälläkin. Naurahdan hassuille ajatuksilleni ja mietin pienen afgaanitytön iloa, kun hän herkuttelee oman pihansa makeaakin makeammilla viinirypäleillä. 

6 kommenttia:

Ilse kirjoitti...

Tekee mieli sanoa, että taas Afganistan.... Minä olen yrittänyt lukea sitä Leena Lumen suosittamaan Nadeem Aslamia, mutta en pääse puusta "pitkälle", kuten eräs koulukaverini aina sanoi. Sama aihe, monta näkökulmaa. Ehkä kaikki ovat paikkansa ansainneet, mutta silti...?

Ihanaa roosaa sielläkin...!

Joana kirjoitti...

Ilse, taas, vaikka kesäkuussa jo vannoin toisin. Tämä oli erilainen, ei niin tendenssi. Pidin ehdottomasti! Jos päähenkilönä on valokuvaajanainen, miljöönä Afganistan ja aiheena kuvajournalismi, pakkohan minun oli kirja lukea. Kirjasta jäi hyvä mieli! Nyt menossa se Larjavaara, alku oli erikoinen, mutta Kallas ja Leino jne. kovasti kiehtovaa. Erikoinen ja hämmentävä kirja!

Niin ja Aslam on täälläkin lukematta....

lumiomena kirjoitti...

Mikä tunnelma, mikä kontrasti ja millainen sisäistäminen! Niin hienosti kirjoitit, että minä menin lähestulkoon mykäksi.

On mukavaa (jos mukavaa voi pitää oikeana ilmaisuna Afganistaniin liittyen), että kirjasta jää valoisa olo. Haikeanvaloisa oli tekstisikin.

Aslam oli minulle vaikea pala. Sitä hehkutettiin liikaa ennakkoon, joten luin Elävältä haudattuja ylikriittisyyden lasit päässäni. Hieno kirja, ihan varmasti, mutta ei auennut minulle. Ja luin sen silti sitkeästi loppuun.

Mukavaa viikkoa sinulle, Joana!

Joana kirjoitti...

Kiitos Lumiomena!

Sinulle vielä yksi sitaatti kirjasta:
"Jopa neuvostotankkien jäänteet, jotka uinuilivat auringossa kuin jouten seisovat traktorit, olivat muuttuneet osaksi maisemaa. Ne olivat kuin kyklooppimaisia eläimiä, joiden torahampaat oli poistettu. Raudoista revityt ruostuneet kappaleet oli otettu hyötykäyttöön, jossakin padoksi, jolla joen virtausta käännettiin, jossakin palkiksi oven päälle. Hävityksestä puuttui väkivallan tuntu, tai ainakaan sitä ei huomannut. Näin ympärilläni vain elämää, joka versoi itsepintaisesti raunioista kuin seinään takertuva köynnös. En kuolettavasti haavoittuneen maan pysähtyneisyyttä."

Maailmassa tapahtuu kamaluuksia, joita ei pysty ymmärtämään, mutta ihmiset ovat sitkeitä ja jossain aina itää se hyvän siemen. Kirjassa oli toki ja tietenkin näitä kamaliakin asioita, mutta yksittäisten henkilöiden teoista syntyi se positiivinen pohjaväre. Toivoa ei saa koskaan menettää! Pääsisimmepä joskus ihan kasvokkain juttelemaan näistä asioista!
: )

Iloa sinunkin viikkoosi!

Päkä kirjoitti...

Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta! Kiitos vinkistä, J.!

elliliina kirjoitti...

Miten ihanasti kerrot.. tekee mieli tökätä kone syrjään ja käpertyä lukemaan :)

p.s. bannerisi on kaunis!