Saavuin tänään maaliin. Reissuni alkoi Nagasakista 5.8.1945, jatkui jakautumisen partaalla olevaan Intiaan ja Pakistaniin, WTC-iskujen lamauttamaan New Yorkiin ja edelleen häikäisevän kauniin Afganistanin talvitaivaan alle. Seuranani hyvän matkaa oli ihastuttava japanitar Hiroko Tanaka.
"Konrad hidastaa vauhtia, vaara ohi -signaali soi, vaara on väistynyt - nämä Ourajoen rannat, joilla hän kertoi Hirokolle, että ensimmäisenä Nagasakin-talvenaan hän oli kulkenut jäätyneen joen penkalla ja nähnyt pinnan alla jotakin värikästä.
- Menin lähemmäs katsomaan. Arvaa mitä siellä oli? Naisen nimi. Hana. Sen oli kirjoittanut musteella joku - joko harjaantunut taiteilija tai hullaantunut rakastaja - joka osasi maalata sanat veteen juuri hetkenä ennen kuin pinta jäätyi ja kirjaimet jähmettyivät paikoilleen."
Joskus kaikki on kiinni sekunneista ja sattumista. Olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa tai toisinpäin.
Sain siis vihdoinkin loppuun Kamila Shamsien kirjan Poltetut varjot. Elämässä ei aina kaikki mene suunnitelmien mukaan. Sen sai huomata myös kirjan päähenkilö Hiroko Tanaka. Kaikki voi mennä aivan toisin, ja ihmiset onnistuvat olemaan usein juuri siinä väärässä paikassa varsin kohtalokkain seurauksin.
Hiroko ja hänen saksalainen sulhasensa Konrad haaveilevat yhteisestä tulevaisuudesta, elämästä toisen maailmansodan jälkeen. Samana päivänä amerikkalaiset pudottavat pommin Nagasakiin Urakamin vuorille. Episentrumissa kävelyllä ollut Konrad katoaa räjähdyksen kuumuudessa jättäen jälkeensä vain kiveen heijastuneen varjokuvan itsestään. Hetkessä nuoren Hirokon elämä on muuttunut täysin ja paluuta menneeseen ei enää ole. Jäljelle jää vain suru ja epämääräinen viittaus intialaiseen palvelijaan Sajjadiin, joka oli ollut joskus Konradin ystävä ja josta myöhemmin tulee Hirokon elämän tärkeä tukipilari.
Tarina kertoi atomipommin merkitsemistä ihmisistä, nuoruuden idealismista, vieraudesta, yksinäisyydestä, veljeydestä, luottamuksesta, kaipuusta ja rakkaudesta, erilaisista ideologioista ja kulttuurieroista.
“Olen kuullut, että englantilaiset sanovat: ihmisen pitää antaa olla surunsa kanssa yksin. Mutta urdun kielessä ei sellaista sanontaa ole. Urdun puhujat ymmärtävät vain ajatuksen, että keräännytään yhteen, ja kaikista tulee ´ghum-khaur´-surunsyöjiä - jotka syövät kukin osansa ihmistä kohdanneesta surusta.
- Kumpaa sinä nyt haluat: puhunko minä englantia vai urdua?”
Hirokon tarina kietoo kiehtovasti yhteen kahden hyvin erilaisen perheen elämän ja syntyvälle kudokselle kehyksen luovat maailmanhistorian suuret myllerrykset.
“Solassa heidän alapuolellaan kasvoi yksinäinen puu, jota vuorten välissä kisailevat tuulet olivat muovanneet. Runko oli vääntynyt ja lehtevät oksat virtaviivaistuneet liekkiä muistuttavaan muotoon. Puu näytti siltä kuin se olisi jähmettynyt kesken liikettä. Hiroko, Sajjad, Konrad, Ilse, Harry: historian tuuli oli puhaltanut heidät kaikki pois sijoiltaan. Kukaan ei ollut lopulta - tai edes välillä - päätynyt palaamaan lähtöpaikkaansa.”
Joskus paluu on täysin mahdotontakin.
Taas yksi hyvin vaikuttava kirja, josta niin mieluusti keskustelisin lukupiirissä. Muistiinpanojakin oli pakko kirjoittaa monta sivua, etten unohtaisi yksityiskohtia. Voi että!
"Raza katsoi leiristä Abdullahiin, ja ensimmäistä kertaa näki oman sydämensä pienuuden, oman itsekeskeisyytensä."
"---ja lähti tanssiaskelin kohti omaa huonettaan, sormet tähtien kirjomaa taivasta tavoitellen."
"Ihminen saattoi olla pommin merkitsemä sekarotuinen tai epäonnistunut surkimus, mutta ei molempia. Ei hetkeäkään molempia."
"Juuri tästä syystä Harry Burton oli hymyillessään niin vastustamaton - hän tarkoitti mitä sanoi. Ainakin sen hetken"
"Raza istui Harryn telttavuoteelle ja poimi käteensä kirjan, jota Harry oli lukenut. Hanhiemon iloinen lipas. Hän oli sanonut, että se oli ainoa mikä saattoi pelastaa ihmisen menettämästä järkeään."
"Valo", Abdullah sanoi. "Afganistanin valo. Sellaista ei ole missään muualla."
"Haluan kylvää kasveja ja korjata satoa. Ymmärrätkö? Sitä varten tarvitsen rauhan, en sotaa. Tarvitsen turvallisuutta. Olen valmis luopumaan paljosta sen takia. " Hän nojasi kädellään pyhäkön seinään. "Tästä minä taistelen. Oikeudesta käydä täällä perheeni kanssa, oikeudesta viljellä maata Baba Walin varjossa ja vierailla hänen temppelissään joka perjantai niin kuin perheeni on tehnyt sukupolvien ajan. Nähdä, kuinka poikani mittaavat käsillään granaattiomenoita eivätkä käsigranaatteja."
Ja näitä riitää.... Kovin on hidasta kirjoittaa kirja uudestaan!
