Motivointia

Opittu on, että kotipäivän toinen nimi on pyykkipäivä ja pesukoneen hurina enteilee silitystehtäviä, jotta jonkinlainen tasapaino kodinhoitohuoneessa säilyisi. Olen kehitellyt vuosien aikana itselleni jos jonkilaisia motivointikeinoja, jotka toisivat iloa ikuisiin pyykkivuoren valloituspyrkimyksiini.

Tänään ompelin silityslautaan uuden puuvillapäällisen. Entinen olikin käytössä kulunut jo ihan resuiseksi, joten kummasti uusi päällinen raikasti pienen tilan ilmettä. Kangas on tuota tuttua vanhaa kuosia. Ostin sitä kerran metrikaupalla, kun edullisesti sain. Vieläköhän palloja riittäisi pariin tilkkupeittoon? Vaaleansininen kiehtoo nyt kovasti silmää.

Eikös ole aika suloista, kun kodinhoitohuoneesta löytyy pikkujoulukuusi? Nostin sen keittiöstä juhlien ajaksi piiloon ja sille tielle se sitten jäi. Paketti on silittäjän palkinto, kaikki keinot ovat näemmä sallittuja.

Kotona

Terveisiä täältä meidän keittiöstä. Elämään on tullut uusi rytmi ja järjestys. Aamulla herätään, katsotaan vähän lastenohjelmia, sitten aamupala ja vaatteet. Eteisessä jatketaan pukemisrumbaa. Villasukkaa, kypärämyssyä, toppahaalaria ja lahkeen kuminauharenksua. Viimeistään tässä vaiheessa pukkaa jo hikeä ja kellokin on jo ihan mahdottoman paljon.  Ja sitten ajetaan päiväkodille.

Illalla kaikki käänteissä järjestyksessä. Tosin äiti ottaa jossain välissä vielä ylimääräiset pikku päiväunet. Ilman niitä ei illasta selviä.

Tänään on kuitenkin kotipäivä. Ihan rauhassa saadaan touhuilla ja istuskella tuttuun tapaan keittön pöydän ääressä.

Linnuillakin näyttää olevan ruoka-aika samaan aikaan meidän kanssa.

Ja viikonlopun juhlista muistona pöydällä reilun kaupan ruusut. Valtakunnassa kaikki hyvin!

Valmistautumista juhlaan

Meillä valmistaudutaan juhlaan. Esikoinen täyttää vuosia. Päivänsankari toivoi kinkkupiirakkaa ja suklaakakkua. Hänen juhlissaan meny taitaa aina olla sama.

Pikkusisko kaivoi juhlakengät kaapin uumenista. Sopivat somasti balleriinapukuun, jonka ohi emme pystyneet ruokaostoksilla kulkemaan. Pitäähän prinsessalta yksi tyllihelmainenkin keijukaispuku löytyä. Luulin jo, että olen tullut immuuniksi heräteostoille, onneksi ei sentään ollut aikuisten kokoja.

Nuori samurai

Ruokapöytää koristi tänään Suomen lippu. 5-vuotias kattoi apunani lautasia pöytään ja samalla juttelimme, miksi ihmeessä  pöydässä on tällainen pikkuinen lippu. Pieni miehenalku osasi selittää tämänkin asian varsin ymmärrettävästi: "Suomi on täynnä isiä. Nyt isät huomaavat, että tänään juhlitaan."

Isänpäivän kunniaksi ajattelin esitellä kirjasarjan, jota en ole itse edes lukenut, mutta meidän perheen miehet ovat. Hykertelin syyslomalla, kun esikoinen makoili isänsä kanssa makuuhuoneessa ja molemmilla oli Chris Bradfordin kirja nenän edessä. Loman huippuhetki!

Törmäsin itse Chris Bradfordin Nuori samurai -sarjaan vuosi sitten. Olin esikoisen kanssa kirjakaupassa ja kotimatkalla poika rupesi harmittelemaan, että kaupassa oli ollut jokin tosi mielenkiintoinen kirja. En muista, palasimmeko samalla reissulla opusta hakemaan, mutta jossain vaiheessa kirja piti käydä kyllä ostamassa. Onneksi kävimme! Soturin tie oli pojalle elämys ja jatko-osaa odotettiin sitten hartaasti vuoden ajan.

Koska itse en ole vieläkään kirjoja lukenut (vaikka asiaa minulta aina säännöllisesti kysytäänkin) lainaan Soturin tien takakansitekstiä:

"Elokuu 1611. 12-vuotias Jack Flecher ja hänen isänsä haaksirikkoutuvat hurjassa myrskyssä Japanin rannikolla. Huppupäiset ninjat hyökkäävät laivalle,  mutta nuorukainen pelastuu ihmeen kaupalla. Samuraimestari Masamoto Takeshi ottaa isänsä menettäneen Jackin suojiinsa, mutta pojan koettelemukset vieraalla maaperällä ovat vasta alussa. Jack aloittaa vaativan opintien miekan mestariksi. Jokainen vastoinkäyminen kuitenkin lujittaa pojan taitoja ja ymmärrystä. Ennen pitkää Jack kohtaa myös miehen, joka surmasi hänen isänsä..."


Ok! Haastattelin esikoistani ja yritin selvittää, mikä kirjasta teki erityisen kiehtovan. Poika kommentoi: "Ei voi perustella, se oli vaan niin hyvä!" (Ja se on paljon sanottu tuon ikäiseltä.)

Japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut mieheni antoi vähän perusteellisemman lausunnon lukemastaan. Vaikka kyseessä on siis nuortensarja, lukukokemus oli hänelle positiivinen yllätys. Tarina tempaisi heti ensimmäiseltä sivulta mukaansa, ja kirjat oli pakko lukea heti loppuun. Mieheni harrastaa itsekin itämaista itsepuolustuslajia ja Chris Bradfordin asiantuntemus japanilaisesta kulttuurista, samurai-perinteestä ja itämaisista taistelulajeista oli ihailtavaa ja kirjasarja on jo tämänkin takia lukemisen arvoinen. Tosi hyvä seikkailusarja!

Me jäämme odottamaan sarjan päätösosaa. Onneksi se ilmestyy jo ensi vuonna!

***

Esikoinen on vuosien ajan luottanut minun kirjamakuuni ja tarvittaessa pyytänyt hyviä lukuvinkkejä. Nyt viimeisen parin viikon aikana olen kahteen kertaan joutunut oikein pinnistelemään, että olen keksinyt herralle luettavaa. Viimeksi jo hätäpäissäni iskin hänelle Häräntappoaseen käteen, kun tuntui, ettei kotihyllystä enää löydy mitään sellaista, mitä poika ei olisi lukenut. Mitä muut noin 12-vuotiaat pojat lukevat? Meillä viimeisen vuoden aikana on luettu Remestä, Sacherin Paahdetta, Christien dekkareita, Jukka Parkkista, Darren Dhanin tarinoita ja se Yön eläjä oli myös ehdoton menestys...

Mies lukee parhaillaan Oksasen Puhdistusta. Pinnistelen, etten kommentoi hänelle mitään, ennen kuin saan luvan.

Tällaisia isänpäiväkuulumisia Hiirulaisen majasta.

Mukavaa isänpäivää isälle ja kaikille muillekin isille ja papoille!

Meillä asustaa tällainen tyttöninja kaikkien poikaninjojen lisäksi

Marraskuussa

Annoin periksi ja vaihdoin kameraan kittiputken. Olin unohtanut siihen loittorenkaan, joten vielä  piti käydä ulkona tallentamassa syksyn viimeiset sadepisarat. 

Talvin on todellakin nurkan takana. Sormet kohmettuvat ilman hansikkaita. Vesiheinä on sitkeä, se jaksaa yhä herttaisesti vihertää. Joskus rikkaruohotkin ilostuttavat!

Levollista ja rauhaisaa 

pyhää 

itse kullekin!

Eksyneen muistikirja

"Syksy pimeni. Aamut myöhästyivät viikko toisensa jälkeen enemmän, Anna niiden mukana. Lopulta pitkä odotus päättyi, ja alkoi syntyä lapsia.
     Ensimmäisenä tuli Liina-Liina, heti pian sen jälkeen Ahti Joonas ja Piia Pampula. Ne ilmestyivät mitä oudoimmista paikoista. Liina-Liina paisui pullataikinasta; kesken vaivaamisen Anna vain tajusi, että turvonnut pulla oli muuttunut lapseksi. Hän nosti keittiöpyyhkeeseen sotkeutuneen jauhoisen vauvan syliinsä ja painoi sen hellästi rintaa vasten. Taikinavauva röyhtäisi, ja Annan täytti lämmin lohtu. Koko illan hän istui sohvalla ja imetti taikinaa. Sillä oli rusinanväriset silmät ja sileä, pullukka iho. Se oli juuri sellainen kuin Anna oli kuvitellutkin, levollinen ja luottavainen pieni tyttö. Antin leuka ja nenänpää, Annan tummat silmät. Heti ensimmäisestä röyhtäyksestä asti Anna oli tiennyt, mitä vauva tarvitsi, ja tytön luottavaisuus ja rauha tarttuivat Annaan. Hän osasi olla äiti. Hän osasi olla tämän pienen tytön äiti." 
                                                                                   (Selja Ahava: Eksyneen muistikirja)


Oikeasti mitään lapsia ei ole. Annan mies Antti on kuollut liikenneonnettomuudessa jättäen jälkeensä vain lapun tiskipöydälle: "Anteeksi rakas tiskit jäi."

Kirjan alussa Anna on sairaalassa. Koko osasto on täynnä mummoja, joiden puheista ei kukaan saa tolkkua. Anna sentään yrittää käyttäytyä sivistyneesti. Vaikka muisti ei toimi, hulluksi ei silti tarvitse tulla. Annasta tuntuu, että hänen muistinsa on kuin tilkkutäkki, jonka palaset ovat irrallaan muodostamatta mitään selkeää kuvioita. Välillä Jumala tuo Annalle kukkia sairaalaan ja pyytää häntä kävelylle. Ulkona Anna muistaa, että kengät unohtuivat. Jumala lohduttaa, että ilman kenkiäkin pärjää. Hän itsekin kulkee ihan vain sukkasillaan.

Annan muistista putkahtaa esiin tapahtumia, joista hän yrittää kursia elämäänsä kasaan. Samalla esiin putkahtaa paljon muutakin, sellaista, mitä oikeasti ei kai tapahtunutkaan. Jossain vaiheessa Anna vain eksyi eivätkä ainaiset sanalistatkaan enää auttaneet. Anna kuitenkin jaksaa käyttäytyä ja ihailtavan suvaitsevaisesti hän ottaa vastaan kaikki kummallisuudet, joita hän matkoillaan kohtaa.

Seija Ahavan esikoisteos Eksyneen muistikirja on kaunis ja koskettava kertomus vakavasta aiheesta, jota kuitenkin voi lähestyä ihan lohdullisestakin näkökulmasta. Ja siitä maagisuudesta minä pidin erityisesti ja Ahavan tavasta kirjoittaa! Eksyneen muistikirjan laitan kirjahyllyssäni osastoon "Kauniit lukukokemukset" ja jään kaihoisasti odottamaan, mitä tuleman pitää. Rima on asettunut pelottavan korkealle.

"Ei ole yhtenäistä tarinaa, on valaistuja hetkiä, ja loppu on pimeää."

JEANETTE WINTERSON


***

Lauantain Hesarissa Selja Ahava kertoi näin:

"Rakkaimmat kirjailijaystäväni taitavat olla ulkomailla, esimerkiksi herra Murakami Japanissa. Leena Krohnin Tainaron oli aikoinaan tärkeä kirja. Katri Lipsonin Kosmonautissa on ihanaa ilmaa, Tove Janssonin maailmassa on syvyyttä ilman angstia."

Voih, olen niin samaa mieltä ja tuo herra Murakami odottaa edelleen tuossa yöpöydällä. Nyt viimeistään kirjaan on pakko tarttua, vaikka tiiliskiven lukeminen kestäisi koko loppuvuoden.