Talven jälkeen valo

 "Tuli tällainenkin päivä, näin lämmin, näin täynnä valoa."

                                                                (Piia Posti: Talven jälkeen valo)

 Luen mielelläni esikoisia, kirjallisuuden nuppuja. Piia Postin "Talven jälkeen valo" odotti hyllyssä pitkään. Syksyn synkkyyden ja pimeyden keskellä avioerotarina ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Päätin tarttua kirjaan kevään ensimmäisen auringonsäteen pilkistäessä ikkunaverhojen takaa. Takakansitekstin mukaan tulossa olisi "vahvan kertojan suvereeni taidonnäyte", mitä sitten se ikinä tarkoittaakin. 

Pidin lukemastani, vaikka alkoholisoituneen Anna-äidin kasvukivut vähän kummastuttivatkin. Tosin tarinassa  Annan lisäksi kaikki muutkin henkilöt saivat olla vuorollaan hölmöjä ja sokeita. Maailma näyttää aina niin erilaiselta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastellaan. Elämä ei ole aina helppoa, mutta onneksi kovin arkisissakin tilanteissa voi törmätä pelastusenkeleihin ja epätoivoiset tilanteet saavat koomisia piirteitä.

"On heinäkuu ja tuuli lämmin, Anna vetää käsiinsä multaiset hanskat. Hän muistaa kukkansa, niiden tuoksun ja maahan kaipaavat hennot juuret."

Mielestäni tämä nuppu puhkesi jo somasti kukkimaan ja ilman valoa se ei olisi mahdollista. Kirjasta jäi hyvä olo. Jään odottamaan uteliaana Postin seuraavaa teosta. Nyt kuitenkin luen ne kaikki blogitekstit, joita kirjasta on muissa blogeissa kirjoitettu ja joita en ole vielä suostunut aikaisemmin lukemaan. Mistähän niitä nyt löytyikään?? 

Ainakin täältä klik.

Elämää, onnea ja perunankuoripaistoksen ystäviä

Ihminen on sopeutuvaista sorttia. Viime viikon nääntynyt työäiti ei ole enää tällä viikolla tarvinnut päiväuniaan. Aamuherätykset eivät tosin ole herkkua vieläkään. Onneksi tyttö on nukkunut kolme viimeistä yötä omassa sängyssään, mikä oikeasti tuntuu pieneltä ihmeeltä! Meillä ei ole viimeisen kolmen vuoden aikana totuttu nukkumaan kokonaisia yöunia. Tähdet taitavat olla tällä hetkellä suotuisassa asennossa.

Onni suosi minua myös täällä (klik). Voitin arpajaisissa 979 sivua tarkasti harkittua lukemista. Kiitos Lumiomena! Sain Oatesin Haudankaivajan tyttären ja lisäksi paketista löytyi Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja vielä tanskalaisia paperinukkeja. Joku on täällä onnesta soikeana!


 Eilen ajattelin, miten ihanaa olisi, jos aurinko ilmestyisi taivaalle, ja heti aamulla maiseman täytti kirkkaus. Harmi, että kamera unohtui kotiin. No, illalla leikimme kuitenkin valokuvaajaa tyttären kanssa ja rakensimme vaatehuoneeseen valokuvaussalongin. Neiti oli assistentti ja minä napsin palkintokirjoista kuvia. Lisäksi objektiivin eteen pääsivät myös babyt:

Onnellista elämää loppuviikollekin! Pidetään peukkuja, että junat kulkevat. Pitäisi lähteä pikavisiitille Helsinkiin, ihanaa!

Turkka Hautala: Salo

"Sunnuntaisin tämä kaupunki eli pizzalla ja kebabilla. Tai elihän se niillä pitkälti muutenkin, mutta sunnuntaisin ihmiset halusi ne kotiin kannettuina."

                                                                                  (Turkka Hautala: Salo)

Meillä pitsanälkä yllätti lumivuorilla peuhanneet jo lauantaina. Soittaessani tilausta mieleeni muistui joululomalla lukemani Turkka Hautalan Salo-kirjan nuori Nasdar Hardi, jolla on elämää varten suuret suunnitelmat. On ylioppilastutkintoa, aliupseerikoulua ja opintoja ammattikorkean kansainvälisen bisneksen linjalla. On ideoita ja energiaa. Ainoa perustavanlaatuinen ongelma on vain nimi, joka pitää laittaa työhakemuksiin mukaan.

"Mutta mun taskussa oli reikä. Se reikä oli mun nimeni kokoinen, ja siitä reiästä sekin työpaikka valui ulos päästessämme vaiheeseen, jossa mies alkoi ottaa mun yhteystietoja ylös. Steariini hyytyi hetkessä ja palasi alkuperäiseen muotoonsa."

Isän pizzeriassa töitä riittää ja hommat hoituvat. Yhden asikkaan palvelemiseen  menee 52 sekuntia ja seitsemän sanaa. Liian täydellinen ei tuossakaan tehtävässä tosin saa olla. Isän toiveena on, että puhelimeen vastataan vähän niinku hoono soome, koska suomalaiset haluavat eksotiikkaa.

"Tietysti ajat olivat muuttuneet siitä kun tulimme. Me olimme ensimmäisiä pakolaisperheitä täällä. Pakon ravintola oli pitkään kaupungin ainoa kebab-paikka. Kebab oli silloin 90-luvun alussa suurta herkkua: valtavaa, mehevänä tirisevää lihatankoa katseltiin tiskin toiselta puolelta kuin ihmettä. Mä ja Aram seisoimme ylpeänä sen vieressä ja nappasimme silloin tällöin pari siivua suomalaislasten kateellisten katseiden alla. Olimme kuin jotain etuoikeutettuja itämaisia prinssejä."

2000-luvulla tilanne on  toinen. 

Turkka Hautala maalaa hyvin tarkasti ajankuvaa suomalaisesta pikkukaupungista  ja sen asukkaista kuihtuvan kännykkätehtaan varjossa. Ihmiset etsivät hapuillen omaa paikkaansa maailmasta. Eräs tyytyy tarkkailemaan elämää nakkikioskin luukusta, toinen on istunut koko pienen ikänsä erilaisten näyttöpäätteiden ääressä ja pohtii, voidaanko ihminen haudatakin istuvassa asennossa. Kaupunki on pullollaan riutuvia ihmisiä, joita ehkä eniten vaivaa tauti nimeltä yksinäisyys. Kuitenkin ihmisten kohtaamisista syntyy tietty jatkumo ja ihmiskohtalot nivoutuvat kiehtovasti yhteen eheäksi tarinaksi.

Vaikka teemoiltaan kirja on aika rankka, näin jälkikäteen mietittynä jäi siitä kuitenkin jotenkin lämpöinen fiilis. Nuoret kikattivat teini-ikäänsä ulos itsestään ja eräs kirjan henkilöistä haaveili haastavansa ikiaikaiset puut painiotteluun, vaikka tiesikin entuudestaan häviävänsä. Niin ja onhan niitä kylähullujakin ollut aina!

Näitä esikoiskirjoja on aina  kiehtova lukea. Jään  jännittyneenä odottamaan Hautalan uutta. Tuo jännitykseni on oikeastaan suorastaan pelottavaa. Jos ensimmäinen kirja on ollut hyvä, lukijan rima nousee helposti kovin korkealle. Kyllä me taidetaan Hautalalle rima ripustaa ihan SM-tasolle!

Haahtelaa

Aloitin enteellisesti eilen Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan ja aamulla maailma oli täynnä lunta. Ihanaa hattaralunta, päivällä jäätihkua ja illalla koivun lehden kokoisia hiutaleita, miljoonia sellaisia.

Sunnuntaiaamuna luin Haahtelan Perhoskerääjää. Kyllä oli kaunista tekstiä. Harvan kirjan kieli saa minut nieleskelemään kyyneliä. Onnellisten sunnuntaipäivien lempilukemistoa ja suloinen sanakaipuun sammuttaja.

"Anna puristi lusikkaa kädessään, se vapisi hiljaa, hänen sormensa vapisivat, ja minä tunsin kuinka yksinäinen hän oli. Se tuntui jokaisessa liikkeessä, lusikan kolahduksessa kattilan reunaa vasten, tuulenpuuskassa, joka tempoili verhoja, ja minä mietin, miten pitkä matka oli siitä valokuvan vuoteella makaavasta nuoresta naisesta tuohon edessäni olevaan hauraaseen, nyt jo lähes läpikuultavaan olentoon."

Minä tarvitsen tällaisia sanoja - itse en osaa niitä kirjoittaa. Onneksi on kirjallisuutta!

 Meillä luetaan nyt Haahtelaa. Pääsen tapaamaan kirjailijaa ihan pian. Toivottavasti matkaan ei tule mutkia!

Hei!

Pää on täynnä työajatuksia. Aamuisin kello soi 6.30, tassuttelen keittiöön ja lataan kahvinkeittimen. Siitä se päivä sitten alkaa. Päiväkodin kautta töihin ja iltapäivällä samaa reittiä takaisin. Ruoan jälkeen voisin ryömiä jo yöunille, mutta oikeaan iltaan täytyy pärjätä vain päivänokosten turvin. Onneksi televisiosta tulee Pikku Kakkonen!

Ikuisuudelta tuntuneen työviikon jälkeen suuntasin perjantaina vaatekauppaan. Aira Samulinhan se taisi joskus sanoa sen suuren viisauden, että kauniit vaatteet eivät ole turhamaisuutta vaan mielenterveyden hoitamista. Olen samaa mieltä! Ensi viikolla on jälleen ilo herätä aamulla töihin.

On tämä uusi elämä erilaista. Milloin käydään jumpassa tai luetaan kirjaa? Ehkäpä sitten kesälomalla!

***

Ps. Esikoinen ihmetteli vaatehankintojani. Valkoisesta pompulahupparista hän totesi: "Et kai sä meinaa toi kylpytakki päällä lähteä töihin?"

Harjukaupungin salakäytävät

 "Mikään ei enää tunnu kovin todelliselta. Ehkä maaperässä kulkevista salakäytävistä tihkuu ilmaan sitä ainetta, josta unet syntyvät. Se tekee pienimmistäkin yksityiskohdista merkityksellisiä ja saa elämän tuntumaan vaarallisen lumoavalta unelta, jossa mikään uhraus ei ole liian suuri, jos sen kautta saa kokea jotain kaunista."

(Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät)

Luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät löysin itseni cinemaattiselta pyhiinvaellusmatkalta Maagisen kaupunkioppaan keskeisille paikoille.

"Kun he lopulta pääsevät lähtemään matkaan, he kävelevät Tourulan läpi, ylittävät Tourujoen sillan ja menevät Tourukatua pitkin Puistokadulle. Aidan takana hautausmaalla kannetaan arkkua. Kellot soivat vainajan muistoksi.

     Kuten aina, Karri tulee vähän matkaa muiden perässä. Olli unohtaa hänet hetkeksi kokonaan ja kääntyy katsomaan massiivista Goodyear-rengasmainosta, joka on maalattu talon seinään. Hän on pitänyt siitä aina."

"Jyväskylän Puistokatu on kuin Pariisin hukkaan joutunut sirpale. Vanha hautausmaa tuo Pariisin-kävijän mieleen Cimetiére du Montparnassen ja Père-Lachaisen, ja muutenkin kadussa on Pariisin sivukatujen henkeä. Itse asiassa muuan Père-Lachaisen lähellä oleva katu on tietystä pisteestä tarkasteltuna lähes identtinen Jyväskylän Puistokadun kanssa."

Sekä Tourula että Puistokatu mainittiin teoksessa paikkoina, joissa on paljon elokuvallisuutta ja myös M-säteilyä, jotka molemmat ovat  yhteydessä salakäytävien esiintymiseen. Itse en salakäytäviä löytänyt, mutta erityisen runsaana esiintyneet M-hiukkaset sekoittivat järjestelmäkamerani toimintamekanismit, joten kuvatallenteiden määrä jäi vähäiseksi, mutta tajuuntaani alkoi samaan aikaan pulpahdella kovin elokuvallisia välähdyksiä omasta lapsuudestani.

  

Hieman sen aikakauden jälkeen kun Tourulan Viisikkona tunnettu lapsilauma tutustui Harjukaupungin salakäytäviin, Puistokatua vaelsivat myös toiset serkukset, tyttö ja poika. Vaaleanpunaisen Goodyear-talon kohdalla molemmat itkivät, tai suorastaan rääkyivät vuolaasti elämän epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta palatessaan elokuvista katsomasta Bambia.

Samainen parivaljakko leikki  rakennuskiellossa olevassa Tourulan kaupunginosassa sijaitsevan mummolansa herukkapensaiden alla scifiavaruusseikkailuleikkiään, jota kutsuttiin taistelulaiva Galacticaksi. Salakäytäviin lapset eivät ilmeisesti eksyneet (?), mutta mummolan vaaleanpunaisin ruusutapetein varustetusta talosta löytyi kiehtovia ja kovin cinemaattisia sala- ja ullakkohuoneita ja vessan ovessa hymyili Louvren Mona Lisa. Oman leimansa Tourulan mummolaan toi salainen rautatie, joka muistutti tuoksullaan mutta oli muuten näkymätön. Tourulan Viisikkoon serkukset eivät ilmeisesti koskaan törmänneet, vaikka silloin tällöin vierailivatkin Viisikon suosimassa Hjeltin kaupassa.

* 

Jääskeläisen teos hurmasi niin, että oli pakko palata ihan konkreettisestikin omiin lapsuuden maisemiin. Nyt ymmärrän, miksi lapsuus tuntui niin kiehtovalta, olenhan elänyt tietämättäni kovin maagisessa ympäristössä!

Jääskeläisen tyyli kirjoittaa on aivan omaa luokkaansa. Aluksi lyhyet lauseet ja varsin banaalit ja yksityiskohtaiset huomiot ympäristöstä hämmästyttivät, mutta vain aluksi. Pian huomasin olevani jossain aivan muualla maagisissa sfääreissä. Kukaan muu ei pysty kirjoittamaan tällaisia tarinoita.

Huikaisevan hieno ja ainutkertainen lukukokemus!

Lisää Harjukaupungin salakäytävistä voi lukea esim. täältä (klik) tai täältä (klik).Kirjan lukeminen voi tehdä arkisesta lakanoiden puistelustakin kovin elokuvallista, kuten on käynyt täällä (klik). Eihän tällaista kirjaa voi vastustaa!