Yön eläjä

Mökille rakennetaan skeittiramppi. Viereen tulee joskus tulevina vuosina kasvihuone. Siellä me sitten esikoisen kanssa pihan perällä elämme rinnakkaiseloa ja rupattelemme mukavia. Skeittipoika on kova puhumaan.

Viime viikonloppuna poika oli kuitenkin vaiti. Hän luki, luki ja luki. Edellisellä kerralla lukemaan innosti Ilkka Remes, nyt koukuttajana irlantilainen Kate Thompson.

Yön eläjä kertoo 14-vuotiaasta Bobbysta, nuorisorikollisesta, jonka elämän ainoa tarkoitus on autojen varastaminen ja tuossa puuhassa keinoja ei kaihdeta. Pojan äidillä itselläänkin riittää rutkasti ongelmia ja pojan touhujen suhteen hän on täysin neuvoton. Äiti päättääkin ratkaista kaikki ongelmat yhdellä kertaa muuttamalla perheineen pois Dublinista maaseudun rauhaan. Rauhaa Claren pikkukylästä ei tunnu löytyvän, sillä perheen uudessa kodissa kummittelee. Pikkuveli Dennis näkee jatkuvasti pikkuisen haltijanaisen, jolle täytyy joka yö jättää maitokulho odottamaan. Talon historiasta alkaa hiljalleen paljastua kummallisia asioita.

Naapurin isäntä PJ näkee Bobbyn piilevät kyvyt ja tarjoaa pojalle töitä. Kaikenlaista kuitenkin tapahtuu ja Bobby tuntuu sotkevan asiansa pahanpäiväisesti myös Claressa. Kylvetyt hyvän siemenet alkavat kaikesta huolimatta itää, vaikka muutos tapahtuu kovin hitaasti.

"Katsoin momenttiavainta. Halusin päästä käyttämään sitä taas, nyt kun tiesin, mitä se teki. Matty löysi vielä kaksi prikkaa vanhasta keksipurkista ja tuli niiden kanssa takaisin, mutta ei ottanut avainta minulta pois. Hän antoi minun panna kaikki pultit paikoilleen.
     - Kulkeeko se nyt? kysyin.
Hän nauroi. -Siihen menee vielä aikaa, hän sanoi. -Työntötangot pitää panna paikoilleen ja niin edespäin. Sen jälkeen on vuorossa venttiilikoppa, ja moottori onkin sitten siinä. Ja seuraavaksi minun täytyy saada jostain uusi kaasuttaja ja bensapumppu. 
    Hän potkaisi autoa renkaaseen, mutta ei kovin kovaa. - Oikeastaan tästä romusta pitää uusia ihan kaikki. Mutta se juuri Land Rovereissa on hienoa. Ne voi aina korjata, jos vain haluaa. Ja lopulta se on sen arvoista."


Minäkin luin kirjan ja pidin siitä kovasti. Tarinassa oli jotain samaa kuin ikivanhassa S.E. Hintonin Me kolme ja jengi -teoksessa höystettynä vielä Irlannin kiehtovalla mytologialla. Tästäkin kirjasta olisi mukava keskustella vielä enemmän. Ehkäpä sitten siellä kasvimaan perällä... : )

Meidän perheen ikuinen yön eläjä yrittää paikkailla syksyisiä angervonoksia. Minä taidan olla myös yksi yön eläjä ensi yönä, kalenterissa kun seisoo tuo täydenkuun mollukka. Pitäisiköhän järjestää kuutamojuhlat?

Sukkakuumetta

Maanantaina se iski. Tiistaina piti päästä varastoja täydentämään, ajattelin jotain kaunista syksyistä. Mukaan tarttui pari vyyhtiä vaaleanpunaista. Raidat teen vanhoista jämistä. Vuosiin en ole sukkaa kutonut ja se kantapää on täyttä hepreaa. Minulta pitäisi kuitenkin löytyä ratkaiseva geeni, sukuni naiset ovat sukantekijöitä.

Varulta kaivoin avukseni kirjahyllystä tuon ihanaisen sukkakirjan. Sieltä löytyy ohje myös lettisukkaan. Minä kudon tasaraitaa ja pelkkää oikeaa. Parempi valita varman päälle.

Kesä mökilläkö?

Kesämökin maisema on syksyinen ja yöaikaan seutu täyttyy pimeydestä.  Kannan aamulla ämpäreillä vettä  saunapataan ja lämmitän päivän tiskivedet. Savun haju saa ajatukset mukavasti lentämään. Sitten alkaa päivän urakka.

Pihanurmesta putkahtaa esiin yllätyksiä. Milloinkahan oppisin tunnistamaan sieniä? Tämä tuskin on myrkyllinen.

Meillä pilkitään myös kesäisin. Aika vonkaleita ovat nämä syksynkin saaliit.

Mökkikausi jatkuu kuulemma vielä pitkään, vaikka kesästä on jäljellä enää tämä ihanainen pelakuu.

Pieni puutarhuri

Voisin kertoa erään ninjakouluharrastuksesta, toisen skeittilautailusta tai kolmannen Star Wars -taisteluista, mutta kamerasta löytyikin taas kuvia pienestä puutarhurista. Kummasti sitä pihalta löytyy syksylläkin puutarhurille  puhdetöitä. Onneksi minulla on tarkkasilmäinen ja tarmokas pikku apulainen.

Matka kuvien taakse

Kun aurinko laskee, mies vie pienet aittaan nukkumaan ja minä jään yksin saunatupaan - alkaa minun oma aikani. Siivoan päivän jäljet, lakaisen lattia ja sitten avaan kirjan.

Mies ja iso poika katsovat aitassa Selviytyjiä tai illan elokuvaa ja minä matkaan jonnekin kaukaisuuteen.

Tunsin kerran nuoren naisen, joka oli viettänyt lapsuutensa ensimmäiset vuodet maassa, jonka nimi on Afganistan. Hänen takapihallaan kasvoi viinirypäleitä, joita pieni tyttö rakasti niin paljon, että hänen äitinsä oli pakastanut niitä tytölle runsain määrin myös talvea varten. Sitten tuli Taleban ja kaikki muuttui.

Tuo nuori nainen mielessäni palaan aina hetkittäin itsekin Afganistaniin, maahan, jossa oikeasti en ole koskaan käynyt. Tällä kertaa matkaoppaanani oli italialainen kirjailija Francesca Marciano.

Matka kuvien taakse (WSOY 2010) kertoo kahden länsimaalaisen naisen matkasta Afganistaniin tarkoituksenaan tehdä reportaasi nuorten afgaaninaisten polttoitsemurhayrityksistä. 

"On pelottavaa ajatella, että vain yksi reitti tuhannesta johtaa ennalta määrätylle paikalle lentokoneeseen, jolla pääsee kotiin - ja sitä reittiä on seurattava prikulleen ilman poikkeamisia, viivytyksiä tai onnettomuuksia, jos mielii ehtiä mukaan."

Prikulleen, jos mielii ehtiä mukaan. Kaikki eivät ehdi. Yhtäkkiä valokuvaaja Maria Galante huomaa olevansa yksin hyytävässä Kabulin yössä taskussaan vain yksi vaivainen 50 euron seteli.

"Kun rahat ja aseet ovat miesten hallussa ja ympärillä soditaan, niistä osattoman naisen on pienoinen pakko tehdä niin kuin käsketään. Istuin ginitonikki kädessäni ja annoin sen hämmentävän ajatuksen upota tajuntaani."

Asioilla on aina niin monta puolta. Eri näkökulmista tarkasteltunakin keskeinen motiivi on turhan usein raha, se ratkaisee. Onneksi ei kuitenkaan aina.

"Kuvittelin, että katsoin itseäni ylhäältä, avaruudessa kiertävästä satelliitista, ja että suuntauduin maailmankartalla juuri tähän pisteeseen. Mutta kun yritin kuvitella, miten kaukana tämä piha oli saneeratusta Milanon-kaksiostani, kun yritin kuvitella välimatkaa, tuntui uskomattomalta, että asuntoni oli tosiaan olemassa jossain tällä planeetalla."

Suljen kirjan  ja sammutan saunatuvan valot. Minua ympäröi pimeys. Matkaa syysyön läpi aittaan 50 askelta. Jostain kuuluu pyssyn pamahdus. Lintumiehet istuvat passissa iltapimeälläkin. Naurahdan hassuille ajatuksilleni ja mietin pienen afgaanitytön iloa, kun hän herkuttelee oman pihansa makeaakin makeammilla viinirypäleillä. 

Karkaavat ajatukset ja tohvelieläimet

Kaksi vapaapäivää takana ja huomenna alkaisi varsinainen työviikon tynkä. Minä ajattelen kuitenkin nyt  hetken tulevaa viikonloppua. Miehellä takaraivossa piirustukset laiturista. Sen rakentaminen olisi kai nyt helppoa: vesi on niin matalalla, että joutsenetkin joutuvat kahlaamaan. Erään kasvimaalla luvassa salvospuuhia. Kehikot olisi hyvä saada valmiiksi ennen talvea ja ensi kevättä. Projekteja meillä kyllä riittää! Ehkä vähän maistellaan perunasatoakin. Ja minä pääsen monen viikon tauon jälkeen ulos pesemään astioita (lempipuuhaani ihan oikeasti). Hullut on huvit!

***

Huomenna aloitan työpäiväni puhumalla keijustoista, vesikirpuista ja tohvelieläimistä. Pitääpä vielä tänään selvittää, mitä kummallisuuksia moiset otukset ovatkaan. Onneksi kuulijakunta on erittäin motivoitunutta, joten mukava aamu luvassa. Täytyypä lähteä etsimään vielä vaatteet aamua varten valmiiksi...

Palaillaan!

***

Roikkuvia

Eivät ne vitamiinitkaan sitten tepsineet. Räkänokkatauti on muuttunut kuumeeksi. Tänään potilaita kotona kaksi kappaletta. 

Olen joskus todennut eläväni vain kesäisin. Yli viikkoon en ole käynyt pihalla, en jumpassa,  en juuri missään (paitsi töissä tietenkin). Siellä jossain mökillä ovat auringonkukat varmasti täydessä kukassa ja perunatkin jo vallan hyvällä mallilla. No, me roikumme täällä kotona...

Tänään uhkasin sadetta ja uskaltauduin kamerani kanssa takapihalle. Huvitussato on parhaimmillaan ja Valkeat kuulaatkin jo ihan hilkulla. Myös ampiaiset ovat huomanneet herkullisen omenasadon ja kutsuneet itsensä kekkereille. Erityisiloa päivään tuovat puussa roikkuvat luumut. Kivasti ne jo punertavatkin. Taitaa se elämä jatkua ihan mukavalla tavalla vielä kesän jälkeenkin.

***

Ps. Syksyn kirjasatokin alkaa hiljalleen kypsyä. Ei hassumpaa, ei hassumpaa...

Jäähyväisiä

Kesän valo on aloittanut pitkät jäähyväisseremoniansa. Toiset osaavat poistua näyttämöltä kovin kauniilla tavalla ja lempeästi. 

Minä poistan keittiön ikkunasta kesän voikukat ja tilalle ripustan syksyverhot, ne samat, jotka ikkunassa roikkuvat joka talvi. Kaikella on aikansa. 

Vitamiineja toipilaalle

Niinhän siinä kävi, että meillä sairastuttiin. Luulen, että enteroa lievässä muodossa. Maha- ja pääkipua, nuhaa, pientä kuumetta ja vesikelloihottomaakin, mutta vain hetkellisesti. Omakin vointi alkaa olla sellainen, että kaikki konstit pitää ottaa käyttöön. Maanantaista kun selviää, olisi hetkinen aikaa taas sairastaakin... Hassua tämä tunnollisen elämä!

Nyt siis vain kuumaa juomaa ja paljon vitamiineja. Kunnon yöunista on kai turha edes haaveilla.

Vitamiinit ajattelimme napostella seuraavassa muodossa:

Kermavaahtoa, mascarponea, mustaherukoita, punaherukoita, mustikoita, vadelmia ja karviaisia sopivassa suhteessa ja päälle vielä ripaus sokeriakin. Silmänruokakin tekee kummia, joten maljakkoon vielä syysleimuja - ja korvan taakse myös. Eiköhän näillä eväillä yksi virus nitistetä!

***

Pieni neiti kiljahteli: "Anna mulle sitä räkälääkettä!"

Panadol-pullosta räkänokka totesi: "Terveellistä. Siitä saa voimaa. Anna lisää!"

Nyt lähdemme sohvalle potemaan. Piirretyt pyörimään lapsille ja itse avaan uuden Itkosen...

Omenakakku

"Kun pöydällä komeilee omenakakku, on syksy saapunut. Omenakakun tuoksu vie ajatukseni heti kotiin äidin ja isän luokse.

   Äiti leipoo ja huolehtii metsästäjistä, jotka ovat juuri palanneet metsästä märkien ja viluisten koirien kanssa pitkän päivän jälkeen, tuli rätisee takassa ja ilmassa leijuu kahvin ja vasta leivotun omenakakun kanelinen ja mantelinen tuoksu. Pöydässä kiertää vaniljakastikekannu.

   Erityisesti mieleen muistuu Åsa, joka otti salaa kaksi kakkupalaa kerrallaan ja toivoi, ettei kukaan huomaisi. Hän ei kuitenkaan ole yksin, sillä harva leivonnainen tekee kauppansa yhtä hyvin kuin omenakakku." (Therese Wikström: Makeita unelmia)

Ja tässä ohje:

4 omenaa

3 munaa

3 dl sokeria

150 g voita

1 dl maitoa

4 dl (240 g) vehnäjauhoja

1 rkl leivinjauhetta

100 g mantelimassaa

2 rkl sokeria

2 rkl kanelia

Lämmitä uuni 150 asteeseen.

Viipaloi omenat. Poista siemenkota mutta älä kuori.

Vatkaa munat ja sokeri ilmavaksi vaahdoksi eli noin 5 minuuttia.

Sulata voi. Lämmitä maito 30 asteeseen ja sekoita voihin.

Lisää jauhot ja leivinjauhe munavaahtoon.

Kaada taikina voideltuun ja korppujauhotettuun vuokaan tai paistinpannuun.

Lado omenaviipaleet pinnalle ja raasta päälle mantelimassa.

Ripota lopuksi pinnalle sokeria ja kanelia.

Paista uunin alaosassa noin 45 minuuttia.

Kakun pitää irrota reunoilta ja pinnan tuntua kiinteältä.

Tarjoa vaniljakastikkeen kera ja nauti syksystä! 

Selvät merkit

Pihassa tuoksui omena. Maljakossa auringonkukka. Iltapalalla karviaisia. Kauppalistalla mantelimassaa, sillä huomenna meillä  leivotaan. Olen pitkin vuotta palannut uudestaan ja uudestaan  kakkukirjan kohtaan, jossa luvataan: "Kun pöydällä komeilee omenakakku, on syksy saapunut." Meillä on huomenna omenakakkua ja pöydässä kiertää vaniljakastikekannu - vihdoinkin.

Korkea aika

No ei meillä vielä pikkujouluja juhlita. Mistä lie tonttu-ukko kuviin hypännytkään? Huvimajassa herkuteltiin letuilla,  ihan lajissaan ensimmäisillä meidän mökillä. "Hikistä puuhaa", sanoi letunpaistaja ja jatkoi tyytyväisenä urakkaansa.

Kotiin

Viimeiseen asti nautittiin kesästä. Mies oli ahkera, minä haaveilin. Lapset uivat ja kirmailivat rantanurmikolla. Illalla vielä savustettiin ahvenia. Sitten lähdettiin kotiin.

Mitä tekee suomalainen saapuessaan kotiin kesämökiltään? Lämmittää saunan tietenkin! Ja nyt nukkumaan ja aamulla töihin. 

***

Ps. Ja vielä toinen arvoitus.

Mitä 5-vuotias toivoo nähdessään tähdenlennon?

Joka päivälle jauhelihaa ja makaronia!

Sonaatti Miriamille

"On leuto ja aurinkoinen kevätpäivä, joka on täynnä lempeää, vanhan maailman suodatettua valoa. Se on ystävällistä, tai kenties se on liittoutunut kanssani heittämällä minun ja tämän kaupungin muistojen ylle harson."  (Linda Olsson: Sonaatti Miriamille)

Voiko valoa kuvata kauniimmin? 

Olen löytänyt uuden lempikirjailijan. Hän kirjoittaa taivaasta näin:

"Myöhemmin palattuani kotipihalle, seisahduin katselemaan taivaalle. Olen oppinut tuntemaan saaren taivaan. Elän sen kanssa ennen kokemattomalla tavalla, varsinkin yötaivaan kanssa. Sametinmustan elokuun taivas hohtavine tähtineen, jotka näyttävät palavan useassa kerroksessa, paljastuu täydessä syvyydessään ainoastaan hyvin kärsivälliselle tarkkailijalle. Utuisenharmaa marraskuun taivas koskettaa savuavaa merta ja sulautuu siihen. Vihlovan paljas tammikuun taivas on hauras kuin musta lasi. Ja varhaiskesän taivas on vain kalpeampi toisinto päivästä, yöstä jota ei ole. Mutta tuona maaliskuisena päivänä taivas oli pidättyväinen, väritön ja tyhjä." (Linda Olsson: Sonaatti Miriamille)

Jos Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja  oli ihana ja surumielinen kertomus ystävyydestä ja rakkaudesta, samat teemat löytyivät myös Sonaatista Miriamille. Pidin valtavasti molemmista teoksista, mutta jälkimmäinen -se kevätkirja- sai sydämeni sykkimään vielä asteen verran kiihkeämmin. Kaunista, kiehtovaa ja koskettavaa! Nämä haluan kirjahyllyyni aivan ehdottomasti molemmat.

***

Me matkaamme huomenna takaisin kesään sametinmustan elokuun taivaan alle katsomaan tähdenlentoja, niitä onkin luvattu huomiseksi aivan valtavia määriä. Lapset aikoivat valmistautua tekemällä valmiiksi listoja kaikista toiveistaan. Taidan joutua kirjuriksi. Voi heitä onnellisia!

Ajatuksia pienistä taimista

Kaksi päivää koulutusta takana. Asiantuntija kertoi arjen ja työn yhteensovittamisesta. Hyvinvoinnin kannalta kaikkein tärkeintä on sopiva määrä unta. Olen samaa mieltä. Toinen asiantuntija vertasi lasten kasvattamista täydellisen joulukuusen kasvattamiseen. Samanlaisista kuusen siemenistä voi kasvaa kovin monenlaisia kuusipuita. Vankkaoksaisia ja tukevia tai sitten tuulessa taipuvia. Ja minä ajattelin meidän pikkuisia.

Kameraan en ole moneen päivään ehtinyt koskea ja siksi kuva omista arkistoistani. Tunnistaako joku kukkasen?

Kynnyksellä

"Mikä saa meidät tietämään, milloin kesä kääntyy kohti loppuaan? Hienoinen valon muutosko? Vai aavistuksenomainen viileys aamuilmassa? Vai se, miten koivunlehdet kahisevat? Niin se kuitenkin on - yhtäkkiä kesken kuumimman kesän, sitä vain tuntee puristusta sydämessään. Tajuaa, että kaikki loppuu. Ja se valaa kaikkeen ihan uuden voiman ja kiihkon: väreihin, tuoksuihin, auringon lämpöön käsivarsissa." (Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja)

Hiirulaisen majassa on kovin hiljaista huomisaamuna. Lapset nauttivat aamupalansakin päiväkodin pöydän ääressä. Eilen vielä istuin mökkiterassilla ja luin kynttilän valossa kirjaa. Huomenna meillä on jo syksy.

Mukavaa alkavaa viikkoa!

Ps. Kalajuttuja kuunneltu, perhoset kuvattu, Kuopiossakin vierailtu. Kesän to do  -listalla seuraavana vuorossa Kjell Westön koko tuotanto. Ehkäpä se kesä jatkuu sittenkin... 

 

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Ilma kuin linnun maitoa ja ääneni kesäkäheänä. Hiljaa himmaillaan ja nautitaan elokuun ensimmäisistä päivistä ja jätetään laulut myöhempiä aikoja varten. Hyvä kirja vetää minua kovasti puoleensa. Kaunis ja herkkä. Kansikin metsämansikoita tulvillaan.

Esikoinen lähti yökylään serkkulaan, pienet nukkuvat päiväuniaan. Minä lataan kahvikeittimen ja haen päiväpostin. Sitten jatkan Olssonia. Illalla vierailu luottokampaajalleni ja sen jälkeen piipahdus  ystäväni luona. Ei hassumpi päivä siis!

Vielä hetki

Niinhän sitä sanotaan, että yhden loppu on toisen alku. Tämä viikko vielä eletään kuin taivaan linnut. Maanantaina alkaa uusi elämä. Onneksi me olemme valmiit siihen.  Nuorimmainenkin harjoitellut tarhareppunsa kantamista jo useamman viikon ajan.  Nyt livahdamme kuitenkin vielä takaisin kesälaitumille; siellä auringonkukat hipovat jo taivaita. Ihmekös tuo, kun kesä on ollut yhtä paistetta!