Ei saa katsoa aurinkoon

"Aika, niin, hänellä on tunne, että se kuluu kohti loppuaan. Ei elämässä loputtomasti aikaa ole, hän sen tietää. Vanhana tietää, mummo naurahtaa. Nuorena luulee, että aikaa on loputtomasti, mutta aikaa myöten tulee tietämys, että elämä on kuin taulu, jolla on kehykset, ja se on kuolema. Juuri kuolema antaa elämälle ne kultareunaiset, kauniisti veistetyt raamit, jotka vasta saavat elämän hehkumaan ja katselijan kaipaamaan lisää. Mutta kaipaus perustuu juuri siihen yksinkertaiseen, vienosti kuiskattuun tietoon, ettei kaipauksen toteutuminen ole mahdollista. Ei sinulle, ei hänelle, ei kenellekään. Ja kaikki me, aivan älyttömintä lukuun ottamatta, joudumme avaamaan suumme ja nielaisemaan sen tiedon yhtä kiltisti kuin aikanamme olemme nielaisseet ensimmäisen, äitimme hellästi haarukalla muhentaman perunan..."

Sitaatti löytyy Heidi Jaatisen esikoisromaanista Ei saa katsoa aurinkoon (Gummerus 2010). Voisin siteerata aika monta ihanaa katkelmaa, mutta ehkä on parempi, että luette itse.

Valitsin kirjan oikeastaan vain kauniin kannen perusteella, ja erityisesti tuo kaurapellossa seisova pieni poika tuntui kuiskaavan minulle: "Lue minun tarinani", ja minähän luin. Kiitokset houkuttelevasta kansikuvasta kuuluu Jenni Noposelle, jonka kädenjälki on aikaisemminkin miellyttänyt silmääni. (Kirjoja voi valita siis luettavaksi monella eri perusteella.Ulkolaisten kertojien kohdalla valintakriteeriksi kelpaa vaikkapa suomentaja. Hanna Tarkka on ehdoton suosikkini tuolla saralla!)

Esikoisteos on aina arvoitus, joka ratkeaa usein jo parin ensimmäisen sivun aikana. Heidi Jaatinen osaa kirjoittaa - ja mikä tärkeintä kauniisti ja kiehtovasti.

Vaikka kirja kertoi vakavista aiheista, päällimmäisiksi teemoiksi nousivat kuitenkin lapsuuden ilo ja viattomuus.

"Lapset niin, on niistä huolta ja murhetta. Niitä vartenhan tässä on koetettava jaksaa. Kuin pieniä kaalinkeriä, kullannuppuja ovat vauvoina, pienoisina, kelluvat rinnoilla kuin lumpeenlehdet lammessa. Anna olla kun kasvavat. Vierivät pitkin nuoruuden kivistä rinnettä, ja hänen, polvivaivaisen, pitäisi ehättää rinnalle ja napata koppi ennen väistämätöntä tuhoa. Kyllä siinä vähemmästäkin tukka lähtee."

***

Jatkan vaikuttavan lukukokemuksen sulattelua ja toivotan samalla

ELÄMÄNTÄYTEISTÄ VIIKONLOPPUA

itse kullekin!

Ps. Koko kevään rinnassa on ollut pientä haikeutta ja alkava kesäkin tuntuu "Viimeiseltä kesältä" konsanaan. Syksyllä kun alkaa se uusi elämä. Vielä yhden kirjan näistä varjoista ajattelin kuitenkin lukea. Yöpöydällä odottaa Kamila Shamsien Poltetut varjot (ja kirjan kannet yllättäen Jenni Noposen taiteiluja).