Kesäterveisiä

Näiden kuvien myötä toivotan kaunista kesää. Parhaat kesäpäivät vietetään mökillä. Juhannuksen kohokohta oli taivaisiin kohonnut leija. Oli meillä toki kokkokin ja oven pielissä juhannuskoivut.

Kasvimaan taakse on istutettu lisää omenapuita ja vihdoin ja viimein ne tyrnimarjat. Perunakin kukkii - viikonloppuna taidamme ottaa jo vähän maistiaisia. Ehkäpä mansikkamaaltakin saadaan jo pikkiriikkisen satoa.

Onnea on olla kesäpuutarhuri!

Jäähyväiset

"Ja lapset luiskahtelevat sen sivuilta omille teilleen, uusiin kertomuksiin ja maailman tuuliin. Jotkut jäävät kirjanmerkeiksi tai ihan oikeiksi saduiksi, toiset eivät tykkää tapahtumista ja keksivät itse parempia."

                                                                   (Kari Hotakainen: Lastenkirja)

Hei ystävät!

Moni tuttu on ihmetellyt, mitä Hiirulaisen majalle on tapahtunut, kun jokunen viikko sitten ovet sulkeutuivat yllättäin. Elämä jatkuu meillä entiseen malliin, mutta tämän blogin olen päättänyt nyt hyvästellä. Syy löytyy täältä.

Ensin ajattelin, etten enää ikinä aukaise tätä ovea, mutta samalla tulin surulliseksi siitä, että kovin tylysti jätin teidät vanhat lukijat koputtelemaan turhaan majan ovelle. Hiihtoloman alkajaiseksi päätin vähän siivoilla ja tomuttaa Hiirulaisen majan arkistoja, poistella tekstejä ja kuvia, jotka tuntuivat liian henkilökohtaisilta, mutta nämä loput jutut ajattelin jättää teidän lukijoiden iloksi näkymään. Meillä on ollut monta mukavaa yhteistä hetkeä!

Kiitoksia teille kaikille

ja ihanaa kevättä!

Terveisin

Joana-hiirulainen

Ps. Kuten osa teistä on jo huomannut, en ole lopettanut bloggaamista aivan tyystin. Kirja-aiheisia hiirenkorvia löytyy uudesta blogistani Hiirenkorvia ja muita merkintöjä. Tervetuloa tutustumaan!

Talven jälkeen valo

 "Tuli tällainenkin päivä, näin lämmin, näin täynnä valoa."

                                                                (Piia Posti: Talven jälkeen valo)

 Luen mielelläni esikoisia, kirjallisuuden nuppuja. Piia Postin "Talven jälkeen valo" odotti hyllyssä pitkään. Syksyn synkkyyden ja pimeyden keskellä avioerotarina ei tuntunut kovin houkuttelevalta. Päätin tarttua kirjaan kevään ensimmäisen auringonsäteen pilkistäessä ikkunaverhojen takaa. Takakansitekstin mukaan tulossa olisi "vahvan kertojan suvereeni taidonnäyte", mitä sitten se ikinä tarkoittaakin. 

Pidin lukemastani, vaikka alkoholisoituneen Anna-äidin kasvukivut vähän kummastuttivatkin. Tosin tarinassa  Annan lisäksi kaikki muutkin henkilöt saivat olla vuorollaan hölmöjä ja sokeita. Maailma näyttää aina niin erilaiselta riippuen siitä, mistä näkökulmasta asioita tarkastellaan. Elämä ei ole aina helppoa, mutta onneksi kovin arkisissakin tilanteissa voi törmätä pelastusenkeleihin ja epätoivoiset tilanteet saavat koomisia piirteitä.

"On heinäkuu ja tuuli lämmin, Anna vetää käsiinsä multaiset hanskat. Hän muistaa kukkansa, niiden tuoksun ja maahan kaipaavat hennot juuret."

Mielestäni tämä nuppu puhkesi jo somasti kukkimaan ja ilman valoa se ei olisi mahdollista. Kirjasta jäi hyvä olo. Jään odottamaan uteliaana Postin seuraavaa teosta. Nyt kuitenkin luen ne kaikki blogitekstit, joita kirjasta on muissa blogeissa kirjoitettu ja joita en ole vielä suostunut aikaisemmin lukemaan. Mistähän niitä nyt löytyikään?? 

Ainakin täältä klik.

Elämää, onnea ja perunankuoripaistoksen ystäviä

Ihminen on sopeutuvaista sorttia. Viime viikon nääntynyt työäiti ei ole enää tällä viikolla tarvinnut päiväuniaan. Aamuherätykset eivät tosin ole herkkua vieläkään. Onneksi tyttö on nukkunut kolme viimeistä yötä omassa sängyssään, mikä oikeasti tuntuu pieneltä ihmeeltä! Meillä ei ole viimeisen kolmen vuoden aikana totuttu nukkumaan kokonaisia yöunia. Tähdet taitavat olla tällä hetkellä suotuisassa asennossa.

Onni suosi minua myös täällä (klik). Voitin arpajaisissa 979 sivua tarkasti harkittua lukemista. Kiitos Lumiomena! Sain Oatesin Haudankaivajan tyttären ja lisäksi paketista löytyi Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja vielä tanskalaisia paperinukkeja. Joku on täällä onnesta soikeana!


 Eilen ajattelin, miten ihanaa olisi, jos aurinko ilmestyisi taivaalle, ja heti aamulla maiseman täytti kirkkaus. Harmi, että kamera unohtui kotiin. No, illalla leikimme kuitenkin valokuvaajaa tyttären kanssa ja rakensimme vaatehuoneeseen valokuvaussalongin. Neiti oli assistentti ja minä napsin palkintokirjoista kuvia. Lisäksi objektiivin eteen pääsivät myös babyt:

Onnellista elämää loppuviikollekin! Pidetään peukkuja, että junat kulkevat. Pitäisi lähteä pikavisiitille Helsinkiin, ihanaa!

Turkka Hautala: Salo

"Sunnuntaisin tämä kaupunki eli pizzalla ja kebabilla. Tai elihän se niillä pitkälti muutenkin, mutta sunnuntaisin ihmiset halusi ne kotiin kannettuina."

                                                                                  (Turkka Hautala: Salo)

Meillä pitsanälkä yllätti lumivuorilla peuhanneet jo lauantaina. Soittaessani tilausta mieleeni muistui joululomalla lukemani Turkka Hautalan Salo-kirjan nuori Nasdar Hardi, jolla on elämää varten suuret suunnitelmat. On ylioppilastutkintoa, aliupseerikoulua ja opintoja ammattikorkean kansainvälisen bisneksen linjalla. On ideoita ja energiaa. Ainoa perustavanlaatuinen ongelma on vain nimi, joka pitää laittaa työhakemuksiin mukaan.

"Mutta mun taskussa oli reikä. Se reikä oli mun nimeni kokoinen, ja siitä reiästä sekin työpaikka valui ulos päästessämme vaiheeseen, jossa mies alkoi ottaa mun yhteystietoja ylös. Steariini hyytyi hetkessä ja palasi alkuperäiseen muotoonsa."

Isän pizzeriassa töitä riittää ja hommat hoituvat. Yhden asikkaan palvelemiseen  menee 52 sekuntia ja seitsemän sanaa. Liian täydellinen ei tuossakaan tehtävässä tosin saa olla. Isän toiveena on, että puhelimeen vastataan vähän niinku hoono soome, koska suomalaiset haluavat eksotiikkaa.

"Tietysti ajat olivat muuttuneet siitä kun tulimme. Me olimme ensimmäisiä pakolaisperheitä täällä. Pakon ravintola oli pitkään kaupungin ainoa kebab-paikka. Kebab oli silloin 90-luvun alussa suurta herkkua: valtavaa, mehevänä tirisevää lihatankoa katseltiin tiskin toiselta puolelta kuin ihmettä. Mä ja Aram seisoimme ylpeänä sen vieressä ja nappasimme silloin tällöin pari siivua suomalaislasten kateellisten katseiden alla. Olimme kuin jotain etuoikeutettuja itämaisia prinssejä."

2000-luvulla tilanne on  toinen. 

Turkka Hautala maalaa hyvin tarkasti ajankuvaa suomalaisesta pikkukaupungista  ja sen asukkaista kuihtuvan kännykkätehtaan varjossa. Ihmiset etsivät hapuillen omaa paikkaansa maailmasta. Eräs tyytyy tarkkailemaan elämää nakkikioskin luukusta, toinen on istunut koko pienen ikänsä erilaisten näyttöpäätteiden ääressä ja pohtii, voidaanko ihminen haudatakin istuvassa asennossa. Kaupunki on pullollaan riutuvia ihmisiä, joita ehkä eniten vaivaa tauti nimeltä yksinäisyys. Kuitenkin ihmisten kohtaamisista syntyy tietty jatkumo ja ihmiskohtalot nivoutuvat kiehtovasti yhteen eheäksi tarinaksi.

Vaikka teemoiltaan kirja on aika rankka, näin jälkikäteen mietittynä jäi siitä kuitenkin jotenkin lämpöinen fiilis. Nuoret kikattivat teini-ikäänsä ulos itsestään ja eräs kirjan henkilöistä haaveili haastavansa ikiaikaiset puut painiotteluun, vaikka tiesikin entuudestaan häviävänsä. Niin ja onhan niitä kylähullujakin ollut aina!

Näitä esikoiskirjoja on aina  kiehtova lukea. Jään  jännittyneenä odottamaan Hautalan uutta. Tuo jännitykseni on oikeastaan suorastaan pelottavaa. Jos ensimmäinen kirja on ollut hyvä, lukijan rima nousee helposti kovin korkealle. Kyllä me taidetaan Hautalalle rima ripustaa ihan SM-tasolle!

Haahtelaa

Aloitin enteellisesti eilen Joel Haahtelan Lumipäiväkirjan ja aamulla maailma oli täynnä lunta. Ihanaa hattaralunta, päivällä jäätihkua ja illalla koivun lehden kokoisia hiutaleita, miljoonia sellaisia.

Sunnuntaiaamuna luin Haahtelan Perhoskerääjää. Kyllä oli kaunista tekstiä. Harvan kirjan kieli saa minut nieleskelemään kyyneliä. Onnellisten sunnuntaipäivien lempilukemistoa ja suloinen sanakaipuun sammuttaja.

"Anna puristi lusikkaa kädessään, se vapisi hiljaa, hänen sormensa vapisivat, ja minä tunsin kuinka yksinäinen hän oli. Se tuntui jokaisessa liikkeessä, lusikan kolahduksessa kattilan reunaa vasten, tuulenpuuskassa, joka tempoili verhoja, ja minä mietin, miten pitkä matka oli siitä valokuvan vuoteella makaavasta nuoresta naisesta tuohon edessäni olevaan hauraaseen, nyt jo lähes läpikuultavaan olentoon."

Minä tarvitsen tällaisia sanoja - itse en osaa niitä kirjoittaa. Onneksi on kirjallisuutta!

 Meillä luetaan nyt Haahtelaa. Pääsen tapaamaan kirjailijaa ihan pian. Toivottavasti matkaan ei tule mutkia!

Hei!

Pää on täynnä työajatuksia. Aamuisin kello soi 6.30, tassuttelen keittiöön ja lataan kahvinkeittimen. Siitä se päivä sitten alkaa. Päiväkodin kautta töihin ja iltapäivällä samaa reittiä takaisin. Ruoan jälkeen voisin ryömiä jo yöunille, mutta oikeaan iltaan täytyy pärjätä vain päivänokosten turvin. Onneksi televisiosta tulee Pikku Kakkonen!

Ikuisuudelta tuntuneen työviikon jälkeen suuntasin perjantaina vaatekauppaan. Aira Samulinhan se taisi joskus sanoa sen suuren viisauden, että kauniit vaatteet eivät ole turhamaisuutta vaan mielenterveyden hoitamista. Olen samaa mieltä! Ensi viikolla on jälleen ilo herätä aamulla töihin.

On tämä uusi elämä erilaista. Milloin käydään jumpassa tai luetaan kirjaa? Ehkäpä sitten kesälomalla!

***

Ps. Esikoinen ihmetteli vaatehankintojani. Valkoisesta pompulahupparista hän totesi: "Et kai sä meinaa toi kylpytakki päällä lähteä töihin?"

Harjukaupungin salakäytävät

 "Mikään ei enää tunnu kovin todelliselta. Ehkä maaperässä kulkevista salakäytävistä tihkuu ilmaan sitä ainetta, josta unet syntyvät. Se tekee pienimmistäkin yksityiskohdista merkityksellisiä ja saa elämän tuntumaan vaarallisen lumoavalta unelta, jossa mikään uhraus ei ole liian suuri, jos sen kautta saa kokea jotain kaunista."

(Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät)

Luettuani Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät löysin itseni cinemaattiselta pyhiinvaellusmatkalta Maagisen kaupunkioppaan keskeisille paikoille.

"Kun he lopulta pääsevät lähtemään matkaan, he kävelevät Tourulan läpi, ylittävät Tourujoen sillan ja menevät Tourukatua pitkin Puistokadulle. Aidan takana hautausmaalla kannetaan arkkua. Kellot soivat vainajan muistoksi.

     Kuten aina, Karri tulee vähän matkaa muiden perässä. Olli unohtaa hänet hetkeksi kokonaan ja kääntyy katsomaan massiivista Goodyear-rengasmainosta, joka on maalattu talon seinään. Hän on pitänyt siitä aina."

"Jyväskylän Puistokatu on kuin Pariisin hukkaan joutunut sirpale. Vanha hautausmaa tuo Pariisin-kävijän mieleen Cimetiére du Montparnassen ja Père-Lachaisen, ja muutenkin kadussa on Pariisin sivukatujen henkeä. Itse asiassa muuan Père-Lachaisen lähellä oleva katu on tietystä pisteestä tarkasteltuna lähes identtinen Jyväskylän Puistokadun kanssa."

Sekä Tourula että Puistokatu mainittiin teoksessa paikkoina, joissa on paljon elokuvallisuutta ja myös M-säteilyä, jotka molemmat ovat  yhteydessä salakäytävien esiintymiseen. Itse en salakäytäviä löytänyt, mutta erityisen runsaana esiintyneet M-hiukkaset sekoittivat järjestelmäkamerani toimintamekanismit, joten kuvatallenteiden määrä jäi vähäiseksi, mutta tajuuntaani alkoi samaan aikaan pulpahdella kovin elokuvallisia välähdyksiä omasta lapsuudestani.

  

Hieman sen aikakauden jälkeen kun Tourulan Viisikkona tunnettu lapsilauma tutustui Harjukaupungin salakäytäviin, Puistokatua vaelsivat myös toiset serkukset, tyttö ja poika. Vaaleanpunaisen Goodyear-talon kohdalla molemmat itkivät, tai suorastaan rääkyivät vuolaasti elämän epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta palatessaan elokuvista katsomasta Bambia.

Samainen parivaljakko leikki  rakennuskiellossa olevassa Tourulan kaupunginosassa sijaitsevan mummolansa herukkapensaiden alla scifiavaruusseikkailuleikkiään, jota kutsuttiin taistelulaiva Galacticaksi. Salakäytäviin lapset eivät ilmeisesti eksyneet (?), mutta mummolan vaaleanpunaisin ruusutapetein varustetusta talosta löytyi kiehtovia ja kovin cinemaattisia sala- ja ullakkohuoneita ja vessan ovessa hymyili Louvren Mona Lisa. Oman leimansa Tourulan mummolaan toi salainen rautatie, joka muistutti tuoksullaan mutta oli muuten näkymätön. Tourulan Viisikkoon serkukset eivät ilmeisesti koskaan törmänneet, vaikka silloin tällöin vierailivatkin Viisikon suosimassa Hjeltin kaupassa.

* 

Jääskeläisen teos hurmasi niin, että oli pakko palata ihan konkreettisestikin omiin lapsuuden maisemiin. Nyt ymmärrän, miksi lapsuus tuntui niin kiehtovalta, olenhan elänyt tietämättäni kovin maagisessa ympäristössä!

Jääskeläisen tyyli kirjoittaa on aivan omaa luokkaansa. Aluksi lyhyet lauseet ja varsin banaalit ja yksityiskohtaiset huomiot ympäristöstä hämmästyttivät, mutta vain aluksi. Pian huomasin olevani jossain aivan muualla maagisissa sfääreissä. Kukaan muu ei pysty kirjoittamaan tällaisia tarinoita.

Huikaisevan hieno ja ainutkertainen lukukokemus!

Lisää Harjukaupungin salakäytävistä voi lukea esim. täältä (klik) tai täältä (klik).Kirjan lukeminen voi tehdä arkisesta lakanoiden puistelustakin kovin elokuvallista, kuten on käynyt täällä (klik). Eihän tällaista kirjaa voi vastustaa!

Meillä on joulu

"Äiti, äiti, mun paketit pussailee! Niitten kulmat tanssii!" houraili pienin jouluyönä vuoteessaan. Lapselle nousi kova kuume. Joulupäivä oli kovin hiljainen. Illalla matkasimme sairaalan päivystykseen ja pian elämän äänet palasivatkin onneksi taloon.

Nyt miehen arki on  alkanut ja me muut jatkamme hissukseen nautiskellen joulun viettoa. Kukaan ei jostain syystä halua enää suklaata eikä kinkkua. Uunissa paistuu makaronilaatikko ja radiossa soi edelleen Taas joulu, joulu on meillä.  Vuokko Hovatan ääni on kuin enkelillä  ja talossa on leppoisan rauhallinen tunnelma.

Tuo viimeisen kuvan joulukettu liikuttaa kovasti mieltäni. Ihana joulukortti ja vielä itse valmistettu. Taidankin tilata ensi vuoden kortit kyseiseltä nuorelta taiteilijalta.

Ps. Olli Jalosen Poikakirja oli hieno.  Eilen aloitin Suomisen Ollin kera matkan Harjukaupungin salakäytäviin. Lupaavalta vaikuttaa tuo jälkimmäinenkin.

Jouluyön rapinaa

Minä rapisutan Poikakirjan sivuja, lapsilla lupa rapisuttaa yöeväitään. Jouluyö on juhlayö.

Hiirulaisen majan väki kiittää kaikista ihanista lahjoista, joita tänään saimme paketeista aukoa, voi että!

Jouluoloa

Vaikka  elämä täällä Hiirulaisen majassa on välillä tuntunut kovin seesteiseltä, viime päivät ovat olleet täyttä tohinaa. On käyty joulukirkossa, tomutettu petivaatteita, hukattu koti- ja autonavaimet kauppareissulla isossa tavaratalossa, käyty ihanassa ravintolassa, huhkittu jumppasalilla, ripustettu mistelinoksa oven päälle, leivottu suklaakakku, paistettu (ja maistettukin) kinkkua... Nyt saa joulu tulla!

Tuo avainhässäkkä oli varsinainen joulupainajainen ja melkein teki mieli itkua vääntää siellä ihmisvilinässä. Onneksi avaimet löytyivät tavaratalon neuvonnasta. Ihmiset osaavat olla enkeleitä.

Laitan vielä oheen pienen katkelman Astrid Lindgrenin Melukylän jouluvalmisteluista ja samalla toivotan teille kaikille ihanaa jouluoloa ja onnellista joulunaikaa!

"Iltaa ennen jouluaattoa olin hyvin surullinen, sillä en uskonut, että äiti ja Miina ehtisivät saada kaiken valmiiksi jouluksi. Keittiössä näytti niin ikävältä ja sekavalta. Minä ihan itkeä pirautin mentyäni vuoteeseen.

Jouluaattoaamuna heräsin varhain ja juoksin yöpaitasillani keittiöön. Ja - voi, miten siellä oli hienoa! Uudet räsymatot olivat lattialla ja hellanrautatangon ympärille oli kiedottu punaista, vihreää ja valkoista silkkipaperiröyhelöä. Suurella pöydällä oli joulupöytäliina, ja kaikki kupariastiat oli puhdistettu kiiltäviksi. Minä olin niin iloinen, että minun piti ihan syleillä äitiä. Saku ja Naku ryntäsivät keittiöön kohta perästä ja Saku sanoi, että hänen vatsassaan oli niin joulutunnelma, kun hän näki räsymatot." 

Joulu on ihmeitä täynnä!

Neljäs adventti

Meillä alkaa keskiviikkona joululoma! Sitä ennen pitäisi vielä pusertaa kaksi täyttä työpäivää. Onneksi lasten lahjat on jo paketoitu, joulukuusi odottaa terassilla ja kinkku vai kalkkuna -puntaroinnissakin ollaan jo loppusuoralla.

Tänään sytytimme neljännen adventtikynttilän ja mutustelimme aamiaiseksi ihanaista lahjaleipää ja jouluomenoita. Minä en muuta joulupöytään kaipaisikaan! (Ehkä kuitenkin myös rosollia ja vaaleanpunaista kermavaahtoa, kylmäsavu- ja graavilohta, sienisalaattia ja niitä Fazerin Vihreitä kuulia, nam...)

Tunnelmallista joulunalusviikkoa!

 

Maa on niin kaunis,

kirkas Luojan taivas,

ihana on sielujen toiviotie.

Maailman kautta

kuljemme laulain,

taivasta kohti matka vie.

Kiitävi aika,

vierähtävät vuodet,

miespolvet vaipuvat unholaan.

Kirkasna aina

sielujen laulun

taivainen sointu säilyy vaan.

Ihanaista alkavaa viikkoa!

Annan päivänä

Kansanperinteen mukaan Annan päivänä aloitetaan joululeipomukset. Annan yönä sai vanhoina aikoina kierrellä naapureissa maistiaisia pyytämässä ja leivonnaisia oli parempi talosta löytyä, sillä muuten seuraavan vuoden kalasaalis oli uhattuna.

Pakkohan kalamiehen perheenkin oli tänään varautua mahdollisiin vieraisiin. Meillä leivottiin porkkanasämpylöitä. 

***

Kesken sämpylänpaiston ovella piipahtava entinen naapuri taitaa tietää nykyperinteen mukaan oikein mainiota kalaonnea, vaikka meillä oli tarjota matkalaiselle vain lämpimäisten tuoksua. Joulu on ihmeellistä aikaa!

Pieni apulainen ennättää muuten joka paikkaan. Pullasudilla puhdistetaan pöydät, sitten vaihdetaan vaatteet ja herkutellaan välipalan jälkiruokana ihanalla enkelipiparilla. Tässä välissä nukutaan päiväunet ja sitten riennetään teatterilippuja ostamaan. Onneksi toinen meistä on sentään tehokas. Se toinen jatkaa haaveiluaan rauhallisesta joulun ajasta...

Kaunis kiitos piparinpaistajalle!

Itsenäiset

Itsenäistyminen alkaa haparoivin askelin. Meidän lapset tekevät asian suhteen jo isoja loikkia; itsenäisyyspäivänä pienet ulkoilivat ensimmäisen kerran kotipihassa ihan kahdestaan. Minä vedin henkeä ja seurailin heidän puuhiaan  lasin läpi lämpöisestä. Radiossa soitettiin Tikanmäkeä. Kyllä sitä 80-luvullakin tehtiin hienoa musiikkia, vaikka elämä  oli muuten aivan erilaista: Televisiosta löytyi kolme kanavaa. Koko kansakunta tuijotti  uutisia klo 20.30 ja maanantai-iltaisin elokuvaa. Puhelimessa oli veivattava numerovalitsin ja suvun puhelinnumerot muistettiin ulkoa. 

Maailma muuttuu. Onneksi pieneen hetkiseenkin mahtuu paljon muistoja.

Toinen adventti

Päivä on ollut uneliaan sininen. Uni maistui aamulla kovin herkulliselta. Onneksi lapsetkin nukkuivat pitkään. Päivän työnjako oli seuraava: miehet laittoivat ruokaa ja naiset kuljettivat pulkilla takkapuita auton peräkontista takapihalle. Illalla herkuteltiin kermatoffeilla. Ne maistuivat myös loppuviikon mahatautipotilaalle. Pirpana taas on oppinut syömään salaa lunta. Miksi tyttö tekee aina kaiken toisin kuin veljensä?

Nenäpäivä

"Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin toiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli."
                                                                                         (Mikko Rimminen: Nenäpäivä)

Kyllä se Irmakin nyt varmasti ilostuu siellä Keravalla ajatella että se Rimmisen Mikko. Sellainen iloinen velikulta. Mutta eihän näitä kulttuuripalkintoja voi koskaan varmuudella tietää ei ainakaan etukäteen. Ihan hyvä kun tällainen yllättäjä koikkelehti käkkyräisen katajan takaa. Napata nyt tuolla lailla ensimmäinen palkinto, hienoahan se on, ei sille tavallinen ihminen voi muuta sanoa. Kyllähän minäkin sitä kirjaa luin ja niinhän se nauratti että välillä piti ihan itsekseen röhähdellä vaikka välillä ihmettelin että miten se Irma ei huomaa sitä poikaa, hyvä poikahan se kuitenkin pohjimmiltaan on ja aina soitteleekin äidilleen, mutta kai se oli sitten sitä kirjan huumoria. Ja nyt ajattelin sovittaa itseni vielä miten kuten mukavasti tuolille ja lukea Nenäpäivän oikein hartaudella uudestaan. On sellainen olo että tästä tulee vielä olosuhteisiin nähden oikein hyvä päivä.

Onnittelut Finlandia-palkinnosta Mikko Rimminen!

mutta hänen jalkapohjansa muistavat metsäpolkujen neulaset

 Olen lukenut ja lukenut. Vielä olisi  Alexandra Salmela jäljellä. Saa odottaa, nyt en enää kykene. Sanoin tänään töissä, että olen ollut  luku-urakkani kanssa kuin Forrest Gump juostessaan Amerikkaa rannalta toiselle ja aina uudestaan.

 Oman Finlandiani ojennan kaiken pähkäilyn jälkeen Riikka Pulkkiselle. Perusteluna mittavin määrä sitaatteja muistikirjassani. Kiitos merkityksellisistä sanoista!

"Elämä, onnellinenkin, on toteutuessaan aina vähäeleisempää kuin unelmissa. Samalla se on painavampaa." (Riikka Pulkkinen: Totta)

Ja nyt jännitetään, kuka saa oikean Finlandia-palkinnon.

Motivointia

Opittu on, että kotipäivän toinen nimi on pyykkipäivä ja pesukoneen hurina enteilee silitystehtäviä, jotta jonkinlainen tasapaino kodinhoitohuoneessa säilyisi. Olen kehitellyt vuosien aikana itselleni jos jonkilaisia motivointikeinoja, jotka toisivat iloa ikuisiin pyykkivuoren valloituspyrkimyksiini.

Tänään ompelin silityslautaan uuden puuvillapäällisen. Entinen olikin käytössä kulunut jo ihan resuiseksi, joten kummasti uusi päällinen raikasti pienen tilan ilmettä. Kangas on tuota tuttua vanhaa kuosia. Ostin sitä kerran metrikaupalla, kun edullisesti sain. Vieläköhän palloja riittäisi pariin tilkkupeittoon? Vaaleansininen kiehtoo nyt kovasti silmää.

Eikös ole aika suloista, kun kodinhoitohuoneesta löytyy pikkujoulukuusi? Nostin sen keittiöstä juhlien ajaksi piiloon ja sille tielle se sitten jäi. Paketti on silittäjän palkinto, kaikki keinot ovat näemmä sallittuja.

Kotona

Terveisiä täältä meidän keittiöstä. Elämään on tullut uusi rytmi ja järjestys. Aamulla herätään, katsotaan vähän lastenohjelmia, sitten aamupala ja vaatteet. Eteisessä jatketaan pukemisrumbaa. Villasukkaa, kypärämyssyä, toppahaalaria ja lahkeen kuminauharenksua. Viimeistään tässä vaiheessa pukkaa jo hikeä ja kellokin on jo ihan mahdottoman paljon.  Ja sitten ajetaan päiväkodille.

Illalla kaikki käänteissä järjestyksessä. Tosin äiti ottaa jossain välissä vielä ylimääräiset pikku päiväunet. Ilman niitä ei illasta selviä.

Tänään on kuitenkin kotipäivä. Ihan rauhassa saadaan touhuilla ja istuskella tuttuun tapaan keittön pöydän ääressä.

Linnuillakin näyttää olevan ruoka-aika samaan aikaan meidän kanssa.

Ja viikonlopun juhlista muistona pöydällä reilun kaupan ruusut. Valtakunnassa kaikki hyvin!

Valmistautumista juhlaan

Meillä valmistaudutaan juhlaan. Esikoinen täyttää vuosia. Päivänsankari toivoi kinkkupiirakkaa ja suklaakakkua. Hänen juhlissaan meny taitaa aina olla sama.

Pikkusisko kaivoi juhlakengät kaapin uumenista. Sopivat somasti balleriinapukuun, jonka ohi emme pystyneet ruokaostoksilla kulkemaan. Pitäähän prinsessalta yksi tyllihelmainenkin keijukaispuku löytyä. Luulin jo, että olen tullut immuuniksi heräteostoille, onneksi ei sentään ollut aikuisten kokoja.

Nuori samurai

Ruokapöytää koristi tänään Suomen lippu. 5-vuotias kattoi apunani lautasia pöytään ja samalla juttelimme, miksi ihmeessä  pöydässä on tällainen pikkuinen lippu. Pieni miehenalku osasi selittää tämänkin asian varsin ymmärrettävästi: "Suomi on täynnä isiä. Nyt isät huomaavat, että tänään juhlitaan."

Isänpäivän kunniaksi ajattelin esitellä kirjasarjan, jota en ole itse edes lukenut, mutta meidän perheen miehet ovat. Hykertelin syyslomalla, kun esikoinen makoili isänsä kanssa makuuhuoneessa ja molemmilla oli Chris Bradfordin kirja nenän edessä. Loman huippuhetki!

Törmäsin itse Chris Bradfordin Nuori samurai -sarjaan vuosi sitten. Olin esikoisen kanssa kirjakaupassa ja kotimatkalla poika rupesi harmittelemaan, että kaupassa oli ollut jokin tosi mielenkiintoinen kirja. En muista, palasimmeko samalla reissulla opusta hakemaan, mutta jossain vaiheessa kirja piti käydä kyllä ostamassa. Onneksi kävimme! Soturin tie oli pojalle elämys ja jatko-osaa odotettiin sitten hartaasti vuoden ajan.

Koska itse en ole vieläkään kirjoja lukenut (vaikka asiaa minulta aina säännöllisesti kysytäänkin) lainaan Soturin tien takakansitekstiä:

"Elokuu 1611. 12-vuotias Jack Flecher ja hänen isänsä haaksirikkoutuvat hurjassa myrskyssä Japanin rannikolla. Huppupäiset ninjat hyökkäävät laivalle,  mutta nuorukainen pelastuu ihmeen kaupalla. Samuraimestari Masamoto Takeshi ottaa isänsä menettäneen Jackin suojiinsa, mutta pojan koettelemukset vieraalla maaperällä ovat vasta alussa. Jack aloittaa vaativan opintien miekan mestariksi. Jokainen vastoinkäyminen kuitenkin lujittaa pojan taitoja ja ymmärrystä. Ennen pitkää Jack kohtaa myös miehen, joka surmasi hänen isänsä..."


Ok! Haastattelin esikoistani ja yritin selvittää, mikä kirjasta teki erityisen kiehtovan. Poika kommentoi: "Ei voi perustella, se oli vaan niin hyvä!" (Ja se on paljon sanottu tuon ikäiseltä.)

Japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut mieheni antoi vähän perusteellisemman lausunnon lukemastaan. Vaikka kyseessä on siis nuortensarja, lukukokemus oli hänelle positiivinen yllätys. Tarina tempaisi heti ensimmäiseltä sivulta mukaansa, ja kirjat oli pakko lukea heti loppuun. Mieheni harrastaa itsekin itämaista itsepuolustuslajia ja Chris Bradfordin asiantuntemus japanilaisesta kulttuurista, samurai-perinteestä ja itämaisista taistelulajeista oli ihailtavaa ja kirjasarja on jo tämänkin takia lukemisen arvoinen. Tosi hyvä seikkailusarja!

Me jäämme odottamaan sarjan päätösosaa. Onneksi se ilmestyy jo ensi vuonna!

***

Esikoinen on vuosien ajan luottanut minun kirjamakuuni ja tarvittaessa pyytänyt hyviä lukuvinkkejä. Nyt viimeisen parin viikon aikana olen kahteen kertaan joutunut oikein pinnistelemään, että olen keksinyt herralle luettavaa. Viimeksi jo hätäpäissäni iskin hänelle Häräntappoaseen käteen, kun tuntui, ettei kotihyllystä enää löydy mitään sellaista, mitä poika ei olisi lukenut. Mitä muut noin 12-vuotiaat pojat lukevat? Meillä viimeisen vuoden aikana on luettu Remestä, Sacherin Paahdetta, Christien dekkareita, Jukka Parkkista, Darren Dhanin tarinoita ja se Yön eläjä oli myös ehdoton menestys...

Mies lukee parhaillaan Oksasen Puhdistusta. Pinnistelen, etten kommentoi hänelle mitään, ennen kuin saan luvan.

Tällaisia isänpäiväkuulumisia Hiirulaisen majasta.

Mukavaa isänpäivää isälle ja kaikille muillekin isille ja papoille!

Meillä asustaa tällainen tyttöninja kaikkien poikaninjojen lisäksi